Heikki Palmu: Tärkeät vaalit marraskuussa

Julkaistu: 08.11.2018

Maakuntavaaleja on siirretty jo monta kertaa, mutta yhdet tärkeät vaalit ovat edessä: seurakuntavaalit 18. päivänä marraskuuta. Tänä vuonna on muisteltu sisällissotaa. Veljessodan osapuolet, punaiset ja valkoiset olivat kaikki kirkon jäseniä – erota kun ei voinut. Kun uskonnonvapauslaki vuonna 1923 tuli, odotettiin työväestön joukkoeroa kirkosta. Sitä ei tullut ja lähes 1990-luvulle asti kirkon jäsenmäärä pysyi 90 prosentissa. Eroaminen lisääntyi merkittävästi vasta vuoden 2003 uuden lain jälkeen. Ei tarvinnut mennä edes maistraattiin, vaan kirkosta pystyi eroamaan sähköpostiviestillä.

Siirryn tähän päivään ja Turkuun. Turun ja Kaarinan seurakunnissa oli vuoden alussa 145 tuhatta ja 44 jäsentä, mikä oli 65,1 % väestöstä. Työntekijöitä oli neljä ja puolisataa, tuhansia vapaaehtoisia ja valtava kiinteistömassa. Seurakuntayhtymän toimintakulut viime vuodelta olivat 34,6 miljoonaa euroa.

Tätä kaikkea hallinnoidaan demokraattisesti ja päättäjät valitaan ennakkoäänestyksessä 6-10. marraskuuta; vaali on 18.11. Valittavat henkilöt eivät päätä vain taloudesta. He valitsevat työntekijät ja välillisillä vaaleilla myös hiippakuntakokouksen ja kirkolliskokouksen sekä piispat.

Seurakuntien hallinto on suurelta osalta kopioitu kunnilta. On kuitenkin yksi iso ero. Kuntien asioista päättävät poliittiset ryhmät. Ennen päätöksentekoa ne neuvottelevat ryhmän sisällä ja ryhmien välillä. Seurakunnissa tällaiset selkeät ryhmät puuttuvat. Päätöksenteosta tulee siksi sattumaa ja valta jää virkamiehille.

Turussa tämä on näkynyt ennen muuta rakentamisessa. Yksi seurakunta kerrallaan on laajentanut tilojaan, sulle-mulle periaatteella. Toiset ovat tukeneet hulppeaa rakentamista tietoisina siitä, että oma vuoro tulee. Nyt seiniä on paljon, ihmisiä vähemmän. Ainoa usein täyttyvä kiinteistö on vanha Tuomiokirkko.

Vielä parikymmentä vuotta sitten Turku oli tavallista vauraampi seurakuntayhtymä. Sitten se on rakentanut itsensä paljon köyhemmäksi. Ja kun suurin menoerä on henkilöstö, on se eniten uhanalainen.

Paniikkiin ei Turussa vielä ole aihetta. Supistuvat eurot toimivat tarpeellisena konsulttina. Seurakunnilla on valtava voimavara jäsenissään, osaavissa ja aktiivisissa seurakuntalaisissa. Kun verrataan Pohjoismaiden kirkkoja Keski-Euroopan tai Englannin kirkkoihin, tehdään siellä paljon enemmän seurakuntalaisten voimin. Meillä siihen on hyviä alkuja musiikki- ja kuorotoiminnassa, sekä diakonian alueella.

Tuomiokirkkoseurakunnassa on työnäyksi nostettu fellowship, kumppanuus. Diakonian lisäksi se on osa jumalanpalveluselämää. Messun ehtoollisosan toimitti aikaisemmin aina pappi. Nyt seurakunta on kouluttanut ehtoollisavustajiksi kymmeniä maallikoita.

Kumppanuus-seurakunnassa ”tavallinen seurakuntalainen” ei olekaan enää objekti, työn kohde, vaan hän muuttuu subjektiksi eli tekijäksi yhteisessä toiminnassa. Kyllä jatkossakin työntekijöitä tarvitaan, mutta ei enää kaiken tekijöinä. Ehkä osa muuttuu enemmän valmentajiksi ja innostajiksi. Kirkko ja seurakunta ei ole joku irrallinen tai erillinen kappale, vaan osa yhteiskuntaa. Seitsämän kymmenestä. Sen on vastattava olemassaoleviin haasteisiin. Juuri nyt meitä uhkaa yhteiskunnallisten erojen kärjistyminen ja kokonaisten ihmisryhmien syrjäytyminen. Yksi selkeä johtopäätös kirkolle on, ettei nyt ole varaa leikata seurakuntien diakoniatyöstä.

Hyvä suuntaviitta kirkon ja seurakuntien työlle saadaan Dietrich Bonhoeferilta. Hän sanoi, ettei kirkko ole itsetarkoitus, eikä se ole olemassa itseään, vaan toisia varten.

 

Heikki Palmu, kirjailija, pastori (sd)