Helsingin Sanomien esittämän arvion mukaan kaikki puolueet ovat nyt siirtyneet ennen vaaleja ”vasemmalle”. Onko kyse vain sote-uudistuksessa ja yksityisten terveys- ja hoivafirmojen suosimisessa tahraantuneen julkisuuskuvan kiillottamisesta?  Olen tehnyt pitkän työrupeaman ns. ruohonjuuritason terveydenhuollon työntekijänä, terveydenhuollon johtajana ja paikallisen tason päättäjänä. Tavoitteeni on aina ollut väestön terveyden ja siihen vaikuttavien terveyspalveluiden parantaminen. Siksi suhtaudun vakavasti siihen, mitä maamme johtavat poliitikot sanovat kyseisestä asiasta. Esittävätkö he jotain sellaista, joka todella auttaa ihmisiä ja on toteutettavissa, vai onko puhe vain löysistä vaalilupauksista, jotka unohdetaan vaalien jälkeen. Katsoin torstaisen YLEn vaalikeskustelun ja vielä sen tietyt kohdat uusintana YLE Areenasta. Käsittelen seuraavaksi – vakavasti – Kokoomuksen Petteri Orpon esittämiä linjauksia. Vasemmistoliiton Li Andersson totesi vaalikeskustelussa, että Kokoomuksen takia juuri menetettiin kolme ja puoli vuotta ja 200 miljoonaa euroa perjantaina 8.3.2019 kaatuneessa sote-paketissa. Juuri Kokoomus vaati suurten terveysfirmojen etujen mukaista markkinamallia. Tämän on todennut aivan tuoreeltaan Kokoomuksen entinen kansanedustaja, lääketieteen professori Sirpa Asko-Seljavaara kirjoituksessaan ”Kaksi kautta kansanedustajana”, joka julkaistiin Erikoislääkäri –lehdessä. Toki tämä on ollut kaikkien nähtävänä ilman hänen ”todistustaan”, niin ilmiselvästä asiasta on kysymys. Miksi tämä markkinamalli oli se asia, johon sote-uudistus kaatui? Muitakin syitä oli, mm. aikapula ns. maku-2 –asioiden käsittelyssä, mutta tämä oli se keskeinen periaatteellinen ongelma, jonka takia perustuslakivaliokunta oli joutunut käsittelemään asiaa perusteellisesti kolme eri kertaa (loppukevät 2017, loppukevät ja kesäkuu 2018 ja loppusyksy 2018). Perustuslakivaliokunnan yksimielisen (huom! myös kokoomuslaiset mukana) arvion mukaan ongelmat johtuivat siitä, että Suomen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää oltiin ”olennaisilta osilta” muuttamassa yksityisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin perustuvaksi. Tämän mukanaan tuomiin vaikeuksiin asia kaatui ”kalkkiviivoilla” – ja hyvä, että se kaatui. Mitä Kokoomus nyt – hallituksen kaaduttua – esittää sote-linjanaan, ikään kuin se ei olisi koskaan Sipilän hallituksessa ollutkaan? Kolme asiaa tuli selväksi Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpon puheenvuoroista YLEn vaalikeskustelussa; Kokoomus vaatii edelleen laajaa markkinamallia. Kun sitä ei lakisääteisesti saatu läpi, esitetään sitä nyt kuntavetoisesti. Kokoomus esittää, että Suomeen ei muodosteta lakisääteisesti sote-alueita, vaan kuntien vapaaehtoisia sote-alueita. Esimerkkinä puheenjohtaja Orpo mainitsi Etelä-Karjalan Eksoten. Tavoitteena Kokoomus esittää (suora lainaus Orpon puheenvuorosta): ”… että jokaisella suomalaisella on työterveyshuollon tasoiset terveyspalvelut.” Viittaan aloituslauseisiini. Terveydenhuolto ja laajemmin sosiaali- ja terveydenhuolto on minulle vakava ja tärkeä asia. Sitä se on myös miljoonille suomalaisille. Se on koulutuksen ohella tärkein peruspalvelumme, jonka kanssa jokainen joutuu jossain elämänsä vaiheessa tekemisiin. Siksi on syytä pohtia edellä esitettyjä linjauksia. Mitä ne tarkoittavat? Aloitan markkinamallista eli yksityisten palveluiden saamisesta julkisen rahoituksen piiriin, eli ns. ”samalle viivalle” julkisten palveluiden kanssa. Tätähän on tarjottu keinoksi poistaa jonot. Niinhän siinä tapahtuisikin, koska julkisesti rahoitettua tarjontaa lisättäisiin. Tämä asia on lähes kokonaan rahasta kiinni. Mitään estettä sille, että jokin kunta tai sairaanhoitopiiri jo nyt voisi ostaa alueensa väestölle heidän tarvitsemiaan yksityisiä palveluita jo olemassa olevien julkisten palveluiden lisäksi, ei ole. Jos esimerkiksi 100 000 asukkaan kaupungissa on riittämättömän terveyskeskuslääkäreiden määrän takia liian pitkät jonot, koska tarjolla vain 100 000 vastaanottoaikaa kun tarve olisi 200 000, voi kaupunki ostaa puuttuvat 100 000 käyntiä yksityisiltä lääkäreiltä ja lääkärikeskuksilta. Miksi niin ei tehdä niissäkään kaupungeissa, joita Kokoomus nyt johtaa? Siksi, että siihen ei ole rahaa. Esimerkkini tapauksessa se maksaisi noin 10 miljoonaa euroa eli puolen prosentin kuntaveron korotuksen verran. Onko Kokoomus nyt löytänyt ”rahasäkin”, jolla tämä voidaan toteuttaa? ”Talousosaajien” puolueelta en ole tähän vastausta saanut nyt enkä aikaisemminkaan. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että kyllä ostopalveluja ja palveluseteleitä käytetään, mutta ei edellä kertomallani tavalla ja laajuudessa. HUSissa, jota johdin 2010-2018, leikattiin puolet kaihileikkauksista eli noin 5000 vuodessa käyttäen palveluseteliä. Tässä ei nyt ole mahdollisuutta käydä läpi yksityiskohtia. Ongelmiakin oli, mutta pääosin malli toimi hyvin: julkinen sektori oli isäntä, rahoitus oli julkista ja yksityinen oli alihankkija. Kaikkeen tämä malli ei kuitenkaan sovellu. Mutta palaan ydinasiaan: kyse on julkisesti rahoitetun palvelun laajentamisesta ja se vaatii lisää julkista rahaa! Mikä sitten on sosialidemokraattien kanta tähän asiaan? Terveydenhuollossa yhdeksässä tapauksessa kymmenestä julkisen palvelutarjonnan laajentaminen on edullisempaa julkisen työnantajan omana työnä kuin ostettuna yksityiseltä. Tällöin saa samalla rahalla enemmän palveluja väestölle kuin ostamalla yksityiseltä. Tässä on yksi syy siihen, että ostopalveluja käytetään lähinnä pullonkaulojen ja ruuhkatilanteiden hoidossa tai silloin kun ei millään saada omaa henkilöstöä. HUSin kaihileikkauksissakin pääsyy oli se, että halusimme säästää omien silmälääkäreidemme työpanosta vaativimpiin asioihin. Edellä sanottu pätee nimenomaan terveyspalveluihin. Se johtuu siitä, että keskeisessä resurssissa eli ihmistyövoimassa (erityisesti lääkärit) kysyntä ylittää tarjonnan, josta seuraa se, että yksityiseltä ostettu (lääkäri)työvoima on melkein aina kalliimpaa kuin itse palkattu työvoima. Suurimmillaan ero on ollut kolminkertainen. Toinen puheenjohtaja Orpon esittämä asia olivat vapaaehtoiset kuntayhtymät eli sote-alueet. Niitä on nyt kahdeksan. Viimeisimpänä aloitti tämän vuoden alussa Kymenlaakson sosiaali- ja terveyspalveluiden kuntayhtymä. Näiden kahdeksan piirin alueella asuu yhteensä noin miljoona suomalaista. Kyse on siis verraten pienistä alueista. Itse kannatan voimakkaasti näitä alueita ja toivon niitä syntyvän nopeasti lisää. Olisi hienoa, jos sellaiset syntyisi esimerkiksi Varsinais-Suomeen, Pirkanmaalle, Satakuntaan tai Pohjois-Savoon. Tähän asti Kokoomus ei ole johtotasolta suhtautunut myönteisesti kuntayhtymiin. Edellinen puheenjohtaja Katainen suututti laajasti sairaanhoitopiirien väen puhumalla kuntayhtymien ”isännättömästä rahasta” tai siitä, että ”kuntayhtymät vain laskuttavat kuntia” – ikään kuin laskutuksen vastikkeena ei saataisi hengen pelastavia hoitoja! Nyt suhtautuminen on siis muuttunut? Se on myönteistä. Siis jos näin on tapahtunut. Maanantaina 11.3. tapaamani Kokoomuksen johtava turkulainen poliitikko haukkui Eksoten ”maan rakoon”. Yritin parhaani mukaan korjata hänen virheellisiä käsityksiään. Yhdessäkään mainituista kahdeksasta kuntayhtymästä ei ole toteutettu Kokoomuksen ajamaa valinnanvapausmallia. Suurin haaste, joka uusien kuntayhtymien muodostamiseen liittyy, on juuri tämä vapaaehtoisuus. Niitä ei synny, elleivät alueen kaikki kunnat ole siihen halukkaita. Olen itse paljon kiertänyt Suomea ja tiedän, että vastarannan kiiskiä on melkein kaikissa niissä maakunnissa, joissa ei vielä näitä kuntayhtymiä ole. Miten silloin turvataan pienten ja keskisuurtenkin kuntien palvelut? Juuri kuntien välinen palveluiden ja niiden rahoitusmahdollisuuksien eriarvoisuus oli se syy, joka johti viisi vuotta sitten kaikki puolueet hyväksymään sote-alueet. Tämän totesi SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne hyvin avauspuheenvuorossaan YLEn vaalikeskustelussa. Kokoomuksenkin hyväksynnän aikajana lakisääteisille sote-alueille on jo vuosien mittainen: 1) Paula Risikon malli 29.8.2009, 2) Kataisen hallituksen ohjelma 2011, 3) Orpon työryhmän esitys 2013, 4) Kaikkien puolueiden yhteinen esitys 2014 viidestä sote-alueesta, 5) Stubbin hallituksen esitys 2015 18 sote-alueesta, 6) Sipilän hallituksen ohjelma 2015 ja koko sen jälkeinen ”sotehistoria” Selvyyden vuoksi totean, että sellaista pakkokuntayhtymää, joka perustuu kuntien verotukseen ja joka käyttää 2/3 kuntien verotuloista, ei voida Suomeen lailla säätää. Tähän juuri kaatuivat edellä mainitut mallit 4) ja 5). Joten vain vapaaehtoiset kuntien sote-alueet ovat mahdollisia. Mutta ongelmaksi jää se, että syntyykö niitä. Ja jos ei synny, mitä sitten tapahtuu? Putoaako silloin pieni tai keskisuuri kunta kerrallaan kokonaisulkoistusten kautta suurten terveysyritysten syliin? Sitä en rohkene väittää, että tämä olisi minkään puolueen – Kokoomuksenkaan – tavoite. Valinnanvapaudestahan ei kokonaisulkoistuksessa ole merkkiäkään. Kolmas ja tavallaan mielenkiintoisin asia, koska se oli ”uusi avaus”, oli Orpon esittämä tavoite: ”jokaisella suomalaisella on työterveyshuollon tasoiset terveyspalvelut”. Käsittelen sitä seuraavaksi. En halua ilkeillä, mutta törmäsin sanasta sanaan tähän samaan tavoitteeseen Keskuskauppakamarin kirjeessä 28.2.2019, jossa sen esitti kyseisen yhteisön toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi. Onko tämä vain sattumaa? Sinänsähän ei ole mitään kummallista siinä, että jonkun puolueen ja jonkun etujärjestön kanta johonkin asiaan on sama. En kuitenkaan voi sille mitään, että onko tässä(kin) asiassa nyt Orpolla ollut kuiskaaja, jonka neuvoja ei olisi kannattanut kuunnella, vaan turvautua todellisten asiantuntijoiden tietoon. Työterveyshuolto nykyisessä laajuudessaan on suomalainen erikoisuus. Monet kritisoivat sitä esimerkkinä eriarvoistavasta terveydenhuollosta. Itse en ole tähän ”kuoroon” liittynyt. Olen työskennellyt pääosin paikkakunnilla, joissa suurteollisuus oli aikoinaan vahva ja työterveyshuollon merkitys keskeinen. En kannata sen supistamista. Sen maksaa pääosin työnantaja. Suoraan työnantaja maksaa 50 % sairaanhoidosta ja 40 % ennaltaehkäisevästä työterveyshuollosta. Muu rahoitus tulee Kelan kautta ja siitäkin työnantaja maksaa valtaosan. Työterveyshuolto on maksutonta työntekijöille. Vuonna 2016 olivat työterveyshuollon kulut 805 miljoonaa euroa ja sen piirissä oli 87 % palkansaajina toimivasta työvoimasta eli 1,8 miljoonaa henkilöä ja 35 000 yrittäjää. Työterveyshuollon piirissä olevaa kohti kustannukset olivat 440 euroa vuodessa. Tällä rahalla saatiin työpaikkaselvityksiä, ryhmäneuvontaa ja -ohjausta, yksilöneuvontaa ja -ohjausta, terveystarkastuksia, sairaanhoitokäyntejä, laboratorio- ja kuvantamistutkimuksia. Lääkärikäyntejä toteutui 3,8 miljoonaa ja terveydenhoitajan käyntejä 1,5 miljoonaa. Työterveyshuolto on siis merkittävä osa suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää, vaikka kaikilla henkilöillä ja ammattialoilla työterveyspalvelutkaan eivät ole kattavia. Jonoja lääkärin vastaanotoille on ja henkilöstöä ohjataan ”omiin terveyskeskuksiin” tai ”päivystyksiin” sairaustapauksissa. Nämä asiat eivät itse asiassa edes kuulu monen työantajan järjestämään työterveyshuoltoon. Iltaisin, öisin ja viikonloppuisin työterveyshuollon palveluita ei ole tarjolla. Työterveyshuolto tukeutuu siis merkittävältä osin siihen, että samaan aikaan Suomessa on terveyskeskus- ja sairaalapalvelut, joita työterveyshuollonkin asiakkaat käyttävät hankalina aikoina ja vaikeissa tapauksissa. Nyt esitän sen vakavan kysymyksen: onko Kokoomus todella tehnyt tai tekemässä sellaisen linjauksen, että ”jokaiselle suomalaisella on työterveyshuollon tasoiset terveyspalvelut”? Jos on tehnyt, niin sanon, että ”tervetuloa vihdoinkin julkisen terveyden laajentajien joukkoon”. Tämän linjauksen kustannukset ovat yli miljardi euroa. Laskelma on seuraava. Koko terveyskeskustoiminnan nettokustannukset ovat 650 euroa asukasta kohti eli 5,5 miljoonaa asukasta x 650 euroa = 3 575 miljoonaa euroa. Tämä kattaa kaikki terveyskeskuksen 32 toimintoa: vuodeosastot, hammashuollon, kotisairaanhoidon, seulonnat, koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon, neuvolat, vuodeosastot, fysioterapian, lääkinnällisen kuntoutuksen, lääkärivastaanotot jne. Terveyskeskukset käyttävät paljon vähemmän rahaa asukasta kohti lääkäri- ja hoitajapalveluihin kuin käytetään työterveyshuollossa sen piirissä olevaa henkilö kohti. Tämä johtuu siitä, että kunnat ovat ”rahapulassaan” näin päättäneet. Lisäksi työterveyshuolto on maksutonta. Terveyskeskusten monet palvelut eivät ole. Tämän eron kurominen umpeen maksaa siis yli miljardi euroa. Suomalaisista työterveyshuollon ulkopuolella on 3,7 miljoonaa henkilöä. Tähän ryhmään kuuluvat ovat keskimäärin sairaampia kuin työterveyshuollon piirissä olevat. Ja kuten edellä totesin, työterveyshuolto ei käyttämästään yli 800 miljoonasta eurosta huolimatta hoida kuin osan heidän terveydenhuollostaan. Sivuhuomautuksena totean, että työterveyshuollossa, kuten ei kokonaisulkoistuksissakaan, ole valinnanvapautta, vaan työnantaja päättää missä henkilön työterveyshuolto on. Petteri Orpo on ollut kolme vuotta valtiovarainministeri. Nyt hän siis ehdottaa erittäin merkittävää julkisen terveydenhuollon laajennusta, joka kattaisi koko väestön. Kunnat vastaavat terveyskeskustoiminnan rahoituksesta. Itse ilmoitan kannattavani tätä miljardin lisäystä. Se on ollut linjani jo pitkään. Tämä asia on helposti googlattavissa. Olen vaatinut merkittävää julkisen rahoituksen lisäystä terveydenhuoltoon. Totesin jo vuonna 2010, että Suomen julkinen terveydenhuolto on laittomassa tilassa liian niukkojen resurssien takia. Tilanne ei ole perusterveydenhuollossa yhtään siitä parantunut. Nyt on todella aika korjata tämä asia. Me sosialidemokraatit olemme siihen valmiita. Jään tarkasti seuraamaan Kokoomuksen esityksiä julkisen terveydenhuollon rahoituksen lisäämiseksi. Aki Lindén Lääkäri, eduskuntavaaliehdokas (sd), Turku

Sipilän hallituksen valtavilla panostuksilla valmistelema sote-uudistus kaatui kuin korttitalo perjantaina 8.3.2019. Samalla pääministeri jätti hallituksen eronpyynnön. Eduskuntavaaleihin on aikaa runsaat neljä viikkoa, ennakkoäänestyksen alkuun vain kolme viikkoa. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut ovat ihmisille erittäin tärkeitä. Niitä ei voida ”pyyhkäistä pois pöydältä”. Jokaiselta puolueelta tullaan kysymään, mikä on niiden kanta keskeisiin sosiaali- ja terveydenhuollon asioihin. SDP korostaa omassa vaaliohjelmassaan julkisen vallan vastuuta terveyspalveluista, vanhustenhuollosta, vammaispalveluista, lastensuojelusta ja muista palveluista. Veroilla rahoitetuissa palveluissa myös julkisen sektorin rooli palveluiden tuottajana on oltava keskeinen. Ostopalveluilla ja palveluseteleillä voidaan täydentää julkisia palveluita. Yksityinen tuotanto ei voi kuitenkaan olla hallitsevassa asemassa. Tällä hetkellä nopeaa parantamista ja kehittämistä vaativat palveluiden alueet ovat erityisesti seuraavat: 1. Terveyskeskuksen sairaanhoitopalveluihin pääsy Käytännössä tämä tarkoittaa lääkäri- ja hoitajapalveluita. Jonotusajat ovat liian pitkät. Toiminnan sisäisen kehittämisen ja uusien teknologioiden käyttöönoton lisäksi tarvitaan myös lisää resursseja. Avosairaanhoidon resurssit perustasolla ovat jääneet jälkeen muun terveydenhuollon kehityksestä. 1000 lääkärin ja 1000 hoitajan lisäys terveyskeskuksiin on välttämättömyys. Sen kustannus oheiskuluineen on 200 miljoonaa euroa, joka on yksi prosentti kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveyspalveluiden kuluista.Tämä on tehtävä mahdollisimman kiireellisesti. 2. Vanhustenhuollon lisäresursointi on myös välttämätöntä Tehostetussa palveluasumisessa hoitajamitoitus on nostettava 0,7 hoitajaan vanhusta kohden. Kotihoidon resursseja on myös lisättävä. Omaishoitajien raskasta arkea on helpotettava ja omaishoitoa kehitettävä. Näiden lisäysten kustannukset ovat yhteensä 300 miljoonaa euroa. 3. Muut tärkeät sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisen alueen ovat mielenterveyspalvelut ja hammashuolto Edellä kerrotut tärkeät palvelut kuuluvat kunnille nyt ja vielä useita vuosia. Tämän vuoksi myös niiden kehittäminen tapahtuu kunnissa. Sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksia ei saa leikata. Valtiontalouden sallimissa puitteissa niitä on sen sijaan lisättävä. Myös kohdennetut valtioavut on otettava käyttöön tärkeimpien ongelmia ratkaisemiseksi ripeästi. Myös itse palvelujärjestelmää on uudistettava. En pidä kuitenkaan nyt tärkeimpänä asiana erilaisten ”mallien” esittelyä ja niiden avulla tapahtuvaa kilvoittelua. SDP:n vaaliohjelmassa on esitelty SDP:n ”malli”. SDP:n ”malli” tiivistettynä SDP kannattaa palvelujärjestelmän uudistamissa parlamentaarista valmistelua. Monista asioista, kuten laajan väestöpohjan tarpeellisuudesta, vallitsee laaja yksimielisyys. Tämä mahdollistaa ripeän edistymisen myös järjestelmäkysymyksissä. Sipilän hallituksen tekemiä virheitä ei pidä toistaa. Markkinavoimia ei saa päästään liian voimakkaaseen asemaan julkisissa sote-palveluissa ja liian raskasta maakuntahallintoa ei pidä rakentaa. Manner-Suomessa ( =ilman Ahvenanmaata ) on 295 kuntaa. Perusterveydenhuollon järjestäjiä (kunta itse, kuntayhtymä tai isäntäkuntamalli) on noin 150. Sairaanhoitopiirejä on 20. Niistä kahdeksan on laaja-alaisia sote-kuntayhtymiä. Erillisiä kehitysvammaisten erityishuoltopiirejä on edelleen kuusi. Näistä ja lukuisista muista rakenteista on koottava vahvat alueelliset järjestäjät. On olemassa tietyt perusvaihtoehdot. Osa ”malleista” on jo poissuljettu mm. aikaisemmissa Eduskunnan perustuslakivaliokunnan linjauksissa. Tällainen on mm. pakkokuntayhtymä, joka vastaisi koko nykyisestä kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudesta. Vapaaehtoinen kuntayhtymä on mahdollinen Niitä onkin syntynyt ja on syntymässä lisää. Lakisääteisen alueellisen sote-palveluiden järjestäjän sen sijaan tulee saada rahoituksensa joko valtiolta tai omalla verotusoikeudellaan. SDP kannattaa vaaliohjelmassaan nykyisten kuntien ja valtion väliin muodostettavia sosiaali- ja terveyspalveluista vastaavia itsehallinnollisia sote-alueita, joiden päättäjät valitaan suorilla vaaleilla. Ne eivät vastaisi muista palveluista kuin sosiaali- ja terveydenhuollosta. Niiden rahoitus voidaan järjestää joko kokonaan valtion rahoituksella tai osittaisella valtionrahoituksella, jolloin muu osa rahoituksesta tulisi sote-alueiden omalla verotuksella. Yksittäisten kuntien omistamat yksiköt voisivat toimia palvelutuottajina tässä mallissa, kuten myös sotealueen itse päättämässä laajuudessa julkista tuotantoa täydentävinä alihankkijoina yksityiset yritykset ja järjestöt. Järjestelmäuudistuksesta päätettäisiin kuitenkin parlamentaarisessa valmistelussa. Realistista olisi siirtyä uuteen järjestelmään joko kokeillen tai täydessä laajuudessa aikaisintaan nyt valittavan eduskunnan vaalikauden lopulla. Sote-alueiden lukumäärään ei ole tässä vaiheessa syytä ottaa vahvaa kantaa. Oma näkemykseni on kuitenkin se, että asiantuntijoiden suosittelema 9-12 on Suomeen soveltuva määrä. Pienempikin lukumäärä eli kaikkien puolueiden keväällä 2014 hyväksymä viiden malli on mahdollinen. Nykytilanteessa on rohkaistava laajentamaan sitä kehitystä, jota muodostetut kahdeksan sote-aluetta jo edustavat (Pohjois-Karjala, Etelä-Karjala, Etelä-Savo, Itä-Savo. Kymenlaakso, Päijät-Häme, Kainuu ja Keski-Pohjanmaa). Ne toimivat pääosin pienillä alueilla, joten olisi suotavaa, että jokin suurempi alue käynnistäisi myös vastaavan suunnittelun, esimerkiksi Pirkanmaa tai Varsinais-Suomi. Myös rajatumpi palveluiden yhdistäminen kuten esimerkiksi terveyskeskusten siirtäminen sairaanhoitopiirien vastuulle vie kehitystä eteenpäin, joskin tähän malliin sisältyy riskinä sosiaalipalveluiden jääminen ”ulkopuolelle”. Hyvin keskeinen tavoite kaikelle uudistamiselle on palveluiden yhdenvertainen saatavuus ja laatu asuinkunnasta riippumatta. Juuri tämä edellyttää kuntarajat ylittävää palvelurakennetta. Toinen keskeinen tavoite on paljon palveluja tarvitsevien palvelukokonaisuuksien nykyistä parempi yhteensovittaminen eli integraatio. Myös taloudellinen kestävyys edellyttää sekä laajaa väestöpohjaa että integraatiota. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta tehdään ihmisiä varten; ei mitään organisaatiota, yritystä tai edunsaajaa varten. Ihminen tässä tarkoittaa sekä palvelun tarvitsijaa että veronmaksajaa. Aki Lindén lääkäri, VTM, kansanedustajaehdokas

Kirja-alan järjestöt vaativat eilen tiedotteessaan eduskuntavaaliehdokkaita ottamaan kantaa lukutaidon tilaan ja kehitykseen. Noin joka kymmenes suomalainen kuuluu heikkoihin lukijoihin, joille jatko-opinnot tai työhön sijoittuminen tuottavat vaikeuksia. 370 000 aikuista on vaikeuksissa, jos tietoa tulvii paljon, tai se on ristiriitaista ja tulkinnanvaraista. Heikkojen lukijoiden ja kirjoittajien määrä on kasvanut jo kohta kaksi vuosikymmentä. Tämä huolestuttava trendi tuli esiin vuoden 2015 Pisa-arvioinneissa, jolloin lukutaitoa viimeksi mitattiin. Suomi on edelleen tuossa 73 maan vertailussa lukutaidossa kärkisijoilla eli neljäntenä, mutta peruskoulun päättävistä suomalaisnuorista 11 prosenttia eli noin 6000 nuorta ymmärtää ja omaksuu tekstiä niin heikosti, etteivät he selviydy arkisista tilanteista. - Näiden nuorten lukutaito on niin heikko, että se vaikeuttaa jokapäiväisessä elämässä selviytymistä ja saattaa olla esteenä jatko-opinnoissa ja työelämässä pärjäämisessä. Heikkojen lukijoiden osuus on kasvanut sekä tyttöjen että poikien joukossa, mutta etenkin pojilla. Voi vain ihmetellä miten yhdeksän vuotta oppivelvollisuuskoulua voi tuottaa näin heikkoja tuloksia, kansanedustaja, sivistysvaliokunnan jäsen Eeva-Johanna Eloranta (sd.) pohtii. - Vaikka vanhempien ja perheiden merkitys lapselle lukemisessa ja lukemiseen kannustamisessa on tärkeä, ei sitä voida jättää yksin perheiden vastuulle, sillä silloin seurauksena on lasten eriarvoistuminen. Lukutaito on asia, josta yhteiskunnan ja koulun tulee ottaa päävastuu, Eloranta korostaa. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat metataitoja, joita tarvitaan eri oppiaineiden opiskelussa ja elämässä ylipäätään. Asioita opitaan lukemalla ja osaamista osoitetaan kirjoittamalla. Matematiikan sanallisiin tehtäviin on vaikea vastata, jos ei kunnolla ymmärrä, mitä tekstissä sanotaan. Yksilön tasolla lukutaito tarjoaa lapselle ja nuorelle mahdollisuuden kehittyä täyteen potentiaaliinsa. Lukutaito on avain jota ilman ovet eivät täysipainoiseen elämään kunnolla aukea. Lukutaito ehkäisee ulkopuoliseksi jäämisen tunnetta sekä syrjäytymistä ja samalla yhteiskunnallista eriarvoistumista. Lukutaito on edellytys ihmisten tasavertaisuudelle. Vaikka vanhempien merkitys lapselle lukemisessa ja lukemiseen kannustamisessa on tärkeä, ei sitä voida jättää yksin perheiden vastuulle, sillä silloin seurauksena on lasten eriarvoistuminen. Lukutaito on asia, josta yhteiskunnan ja koulun tulee ottaa päävastuu. - Lukutaidon parantaminen on ehdottomasti saatava hallitusohjelmaan. Tarvitsemme opetussuunnitelmien ja opetusmenetelmien ajantasaistamista lukutaidon parantamiseksi. Norjan mallin mukainen lukemisen ja kirjoittamisen keskus, joka kokoaisi yhteen eri tahot tekemään kokeiluja, tuottamaan materiaaleja ja oppimisympäristöjä sekä lisäämään ymmärrystä luku- ja kirjoitustaidosta, voisi edistää asiaa. Otetaan tavoitteeksi, että jokaisella nuorella on kunnollinen lukutaito ja kirjataan se tulevan hallituksen ohjelmaan, Eloranta painottaa.   Lisätietoja: Eeva-Johanna Eloranta 050 523 2309