Meille on toistettu vuosikymmeniä samaa mantraa: käy koulut, mene töihin, hoida velvollisuutesi, niin pärjäät kyllä ja vain taivas on rajana. Nyky-yhteiskunnassa se ei ole enää totta ja yhä useampi on joutunut huomaamaan, ettei asia ole niin yksinkertainen.
Suomessa on ihmisiä, jotka käyvät joka päivä töissä ja silti miettivät, riittävätkö rahat ruokaan vielä myös kuun lopussa. Samaan aikaan asumisen hinta jatkaa nousuaan ja tukia kiristetään. Yhtälöstä on tullut mahdoton.
Kyse ei ole yksittäisistä epäonnistumisista tai huonosta rahankäytöstä, vaikka moni haluaa näin sanoa ja uskoa. Kyse on järjestelmästä, jossa työn tekeminen ei enää automaattisesti takaa toimeentuloa. Tämä on iso muutos suomalaisessa yhteiskunnassa ja siitä puhutaan ihan liian vähän.
Elämä ei ole aina ihmisen omissa käsissä, tapahtuu sairastumisia, konkursseja ja muita elämän kriisejä, jotka vaikuttavat siihen, millaista elämämme on. Ja ne ovat niitä asioita, jotka eivät ole meidän omissa käsissämme.
Ongelma ei ole yksilöissä. Ongelma on nimenomaan yhteiskuntamme rakenteissa.
Erityisen ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että samaan aikaan meille kerrotaan, että ”työn pitää aina kannattaa”. Mutta mitä se tarkoittaa, jos täysipäiväinen työ ei riitä elämiseen ilman tukia? Se tarkoittaa sitä, että ongelma ei ole yksilöissä. Ongelma on nimenomaan yhteiskuntamme rakenteissa.
Asuminen on tästä ehkä näkyvin esimerkki. Vuokrat ja lainakulut ovat nousseet tasolle, joka syö suurimman osan tavallisen ihmisen palkasta. Opiskelija, yksinhuoltaja, hoiva-alan työntekijä tai nuori perhe, yhä useampi näistä esimerkeistä elää tilanteessa, jossa asuminen vie liikaa ja kaikki muu on jatkuvaa tasapainottelua.
On helppo huudella, että pitääkö asua kalliilla alueella. Kyse ei kuitenkaan ole kalliilla alueilla asumisesta, vaan siitä, että asumiskulut ovat kohonneet kaikkialla.
Samaan aikaan poliittinen keskustelu keskittyy leikkauksiin ja ”säästöihin”, jotka kohdistuvat usein juuri niihin, joilla on vähiten liikkumavaraa. Säästetäänkö todella vai siirretäänkö vain kustannuksia niille, joilla on vähiten ääntä?
On helppo puhua vastuusta ja kannustimista. Paljon vaikeampaa on myöntää, että järjestelmä ei enää vastaa todellisuutta, jossa ihmiset elävät. Jos työ ei riitä elämiseen, jos asuminen vie kaiken ja jos turvaverkot ohenevat samaan aikaan, silloin kyse ei ole yksittäisistä ongelmista, vaan puhtaasti suunnasta, johon olemme menossa.
Kysymys kuuluu: hyväksymmekö tämän kehityksen vai uskallammeko korjata sen?
Mira Reunanen
Vastaa